Tunsin kerran erään ihmisen. Ylpeä hän oli ja voimakas. Paljon luuli tietävänsä hän, nähneensä salaisuuksien syvyyteen. Rohkeana hän kulki elämän polulla. Iloinen oli. Kantanut oli aina elämä häntä. Kunnes pyysi hän maailmankaikkeudelta: -Opeta minulle nöyryyttä, opeta minulle myötätuntoa.

Valmistui hän koulustaan, valmistautui työelämään. Töitä etsi, niitä ajatteli helposti löytävänsä. Tähti oli häntä aina opastanut.

Karkasi elämän lanka käsistä. Oliko siellä koskaan ollutkaan? Otettiin pois ruumiin voima. Lähti paras ystävä. Ei töitä, ei toivoa. Kuinka elättää itsensä ja toisen? Asettui pelko asumaan. Tälläista vierasta ei ollut tavannut ennen. Pelkoja pieniä lapsuudessa ollut, ei mitään tällaista. Imi se kaiken voiman. Nousta yritti, alas lyötiin, ja uudelleen. Kuvaa järkkymätöntä yllä koitti pitää. Onnistuihan se. Kukaan ei tiennyt taisteluista, katkerista, syvällä mielen. Tuska sisällä pidetty myrkyllisempi on kuin käärme. Nousi toivo ja kuoli.

Kysyi apua korteilta ja kirjoilta. Vastaus: mihin keskityt, se lisääntyy. Keskittyi sydämeen, avautui sydän. Valtava rakkaus ja valtava pelko. Kirkkain valo ja pimein varjo. Ymmärtää vähitellen muiden tuskaa, polvistuu ylpeys. Hellittää tuska. Näkyikö tuolla häivähdys valoa? Onko kaikki juuri niin kuin pitää? Onko tämä pyydetty opetus? Toivoa ei uskalla. Toivo sisältää pelon.

Mitä voi tehdä? –Jatkaa elämistä. Egon kuolema, sielun pimeä yö, onko tämä se? Kuullut oli siitä. Kuullut oli pimeintä olevan ennen auringon nousua. Päästää irti koitti. Odotuksista, tavoitteista, kiintymyksen kohteista. Ei odotuksia, ei taistelua. Miten yrittää ilman odotusta? Luottamalla. Miten luottaa kaiken pelon keskellä. Yrittämällä. Miten yrittää kaiken epätoivon keskellä? Uskomalla. Miten uskoa kaiken jälkeen? Uskomalla elämään.

Helppoa ole se ei. Jaksaako uskoa tänään? Kuka tietää, mutta polku edessä jatkuu ja päivä on kaunis. Ehkä astelen vielä kulman taakse ja katson kerran paistavaa aurinkoa.

pikku-Ope