Hymyä silmiin

Tänään satoi lunta. Haastoin työkaverin lumisotaan. Muutama lumipallo ja iloista mieltä loppupäiväksi. Sisäinen lapseni haluaa leikkiä, se suorastaan karjuu sitä. Ja jos joku siinä sivussa nauraa minulle, niin mikäs sen parempi, sittenhän meillä molemmilla on hauskaa.. :) Siinä nauraessa se tiukka rypistys katoaa siitä kulmakarvojen välistä ja hymy hiipii silmiin asti.

Mikä luo sen tuikkeen silmiin, joka tekee ihmisestä niin kauniin? Mikä tiukka isähahmo sanoi meille, että kun täytät näin ja näin paljon ei ole enää suotavaa leikkiä? On paljon parempi kontrolloida itsensä, liikkua hitaasti ja tukkia elinvoimamme? Huokaisen uuden lumen kauneutta. Onneksi huomenna voin taas haastaa jonkun lumisotaan..

p-O